Vieraskynä, osa 1 (taustaa)

Tätä vieraskynää on odotettu. Tai tuskin kukaan lukija sitä on odottanut ennen Mikon aiempaa mainosta, mutta aiesopimus tästä on tehty jo blogin perustamisen aikoihin - eli jokseenkin kauan sitten. Olen odottanut, että pääsen kirjoittamaan tänne, mutta mielekästä kirjoittamisen aihetta ei ole tuntunut olevan. Tämän blogin elinkaaren aikanahan Mikon taso kilpakuntoilijana on noussut kunnioitettavalle tasolle ja se ei ole tullut sattumalta. Kuka tahansa Mikon tekemisiä seurannut voi helposti huomata, että kyseessä ei ole perushölkkäilijä, vaan blogin isäntä on lahjakas ja esimerkillinen, intohimoisesti treenaamiseen suhtautuva juoksija. Mutta kuten Mikko itse vihjasi, näin ei ehkä ole ollut ihan aina. ;)

Voitimme vuonna 1999 B-nuorten Suomen mestaruuden futiksessa, mutta tuskin kukaan tuosta joukkueesta olisi lyönyt betsiä, edes hassuttelusellaista, sen puolesta, että M. Järvinen tulisi olemaan joukkueemme kovin kestävyysurheilija kolmekymppisenä. Muistan tuolla mestaruuskaudella olleeni joukkueemme nopein 10m kennotestissä. 30m oli jo liian pitkä matka ja löysin itseni häntäpäästä. Piippitesti taas näytti kohdaltani hyvältä ja olenkin miettinyt, että jos joku Ahkerasta olisi tullut kysymään juoksun puolelle, olisin varmaan kokeillut sitä. Tästä johtuen olenkin sanonut omille futista pelaaville oppilailleni, kenellä katson olevan lahjoja juoksemiseen, että lähden koska vain valmentamaan heitä, jos tulevat järkiinsä ja jättävät pallon perässä juoksemisen muille. ;) Juuri 14v täytettyäni juoksin koulussa 2000m 6.47 ja kesti aika monta aikuishölkkävuotta ennen kuin pääsin samaan kuntoon. Tämän tajuaminen sai myös miettimään, että ehkä juokseminen olisi ollut ihan hyvä vaihtoehto palloilulle, tai sitten laitalinkkivuodet vain saivat kuntohuippuni esiin jo nuorena.

Tämä vieraskynä venyy pitkäksi, mutta pieni taustoitus sallittakoon tähän väliin, koska olen luultavasti kaikille ”tuntematon Mikon kaveri”. Ei sillä, että minua tarvitsee kenenkään tietää, mutta tämän tekstin ja kisaraportin lukeminen lienee mukavampaa, jos tietää kirjoittajasta edes jotain. 

Kuten vihjasin, olen opettaja Lahesta. Lapsia on perheeseemme siunaantunut neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ikähaarukassa 2-8 vuotta. Huomasin ensimmäisen lapsemme synnyttyä ja työt aloitettuani, että juoksu on ajankäytöllisesti erittäin kustannustehokas kuntoilumuoto ja vieläpä aika hauskakin laji. Ehdin hölkkäillä jonkun vuoden ennen 10v SM-juhlaottelua vuonna 2009. Muistan elävästi, kuinka syötin Mikon vasemmalta laidalta pystysyötöllä läpi. Palaute tuli pitkän puuskutuksen jälkeen selväksi: älä syötä mulle mitään juoksupalloja! Seuraava syöttö meni jalkaan ja kaikki jatkui ennallaan. Jostain syystä Mikko saatiin huijattua juoksukisaan (oliko veljensä toimesta, oliko puolikas?) hieman oman maratondebyyttini (Forssa 2010, n. 3.03) jälkeen. Kannustin miestä juoksun pariin, mutta en todellakaan arvannut, mitä siitä seuraisi! 

Mikon lahjakkuus tulee esille erityisesti lahjakkuutena harjoitella. Ääretön tunnollisuus ja antaumuksellisuus sekä tavoitteiden asettaminen ja niihin määrätietoisesti pyrkiminen ovat vain muutamia ominaisuuksia, joita Mikossa ihailen ja joista olen saanut hänen kauttaan oppia. Mikon kova maratonennätys on tullut vaikeuksien jälkeen ja sitkeän korvaavien vääntämisen jälkeen. Potentiaalia on vielä vaikka mihin ja jäämme kaikki odottamaan ja toivomaan, että näemme vielä huikeita suorituksia! Mutta se Mikosta, tällä erää.

Forssan jälkeen ajattelin, että sub 3h olisi vain (lyhyen) ajan kysymys. Vajaa viisi vuotta myöhemmin sen vihdoin toteuduttua mietin, oliko tämä nyt sitten lyhyt vai pitkä aika. 2011 juoksin kaksi maratonia, keväällä Lahdessa 3.03 ja syyskuussa Jyväskylässä 3.00.56. Keväällä ajattelin olleeni hyvässä kunnossa, mutta jotenkin homma alkoi takuta pari viikkoa ennen maratonia. Syksyllä Jyväskylän jälkeen menin lääkäriin ja selvisi, että mykoplasmahan sitä menoa oli hillinnyt. Olen melko varma, että se tuli keväällä pari viikkoa ennen kisaa, mutta tuli milloin tuli, pääasia että löytyi. Löydöstä noin puolen vuoden päästä koin vasta selättäneeni taudin. Samoihin aikoihin työpaikallani oli vakavia sisäilmaongelmia. Aloin kärsiä niistä yhä enemmän ja varsinkin keuhkoista huomasi, että kaikki ei ole kunnossa. Karmea väsymys mykoplasmasta ja sisäilmaongelmista (ja ehkä vähän pikkulapsiperheen normiarjestakin) vaikuttivat harjoitteluun merkittävästi.

Taisi olla 2013, kun säärestäni löytyi mätäpaise(!), mikä esti kevät(puoli)maran. Syksyllä olin taas kelvollisessa vireessä, mutta kaksi päivää ennen Finlandiaa nousi kova kuume (ensimmäistä kertaa vuosikausiin) ja kisa jäi juoksematta. Keväällä 2014 juuri ennen puolikasta sain tietää vakavasta silmäsairaudesta, mikä vei fiiliksen juoksemiseen moneksi viikoksi. Loppukesästä olin ehkä elämäni kunnossa, mutta parin viikon flunssa juuri ennen Finlandiaa vei kunnon mennessään. Loppuvuodesta 2014 ajattelin, että miksi hakisin kolmen tunnin alitusta, kun se nyt vain ei näyttänyt onnistuvan. Olin Forssasta lähtien ajatellut, että tulisihan noita uusia mahdollisuuksia, mutta nyt en enää ollut yhtään varma siitä. Ajattelin siirtyä hupiultrailijaksi ja katsoin kesälle 2015 Vierumäen maastomaratonin ja Hetta-Pallas -ultran sopiviksi kisoiksi. Työpaikan pikkujoulujen yhteydessä tutustuin kuitenkin Sami Valtoseen, joka oli bongannut minut lenkeillä ja kysyi, lähtisimmekö yhdessä hölkälle. Yhteisen 20km kevyen pitkiksen jälkeen Sami kysyi, kiinnostiko minua valmennusapu ja sehän vaan sopi. 1500m Suomen mestarin apu tuli tarpeeseen ja siirsin hupiultrailut tuonnemmas. 

Sami näki, että tekemiseni oli ollut ihan liian hapuilevaa siihen asti. Olin tehnyt liikaa kaikkea ja hän halusi tuoda tekemiseen malttia ja pitkäjänteisyyttä. Sille olikin totisesti tilausta. Maltillinen pitkäjänteisyys joutui heti koetukselle, kun asetimme ensimmäisen tavoitteen. Veljeni, ex-liigafutari, on nyt asunut pari vuotta perheineen Sveitsissä ja olin odottanut tilaisuutta päästä käymään hänen luonaan. Hassu sattuma sinänsä, että läheltä Lausannea löytyi Geneven maraton ja kahden kärpäsen isku yhdellä kertaa kuulosti hyvältä idealta. Tavoitteeksi asetimme siis Geneven maratonin 3.5. Sami sanoi, että kisa tulisi nopeasti ottaen huomioon mm. muuttuneen harjoittelun rytmityksen, mutta yrittää päätin. 

Harjoittelu lähti hyvin liikkeelle. Vauhdit nousivat melko nopeasti ja määrät samoin. Pysyin kuitenkin terveenä käytännössä koko kevään ja sain ehjän jakson alle ennen Geneveä. Elämän kokonaiskuormitus oli kuitenkin jossain vaiheessa erittäin suurta, enkä meinannut saada lepoa tarpeeksi. Se hidasti ja ehkä jopa pysäytti hyvän kehityksen. Vasemmassa jalkaterässäni oli myös jotain häikkää, mutta se ei onneksi koitunut tämän projektin turmaksi. Taisi olla 2012, kun vuoden ensimmäinen puolikas kului plantaarifaskiitin kanssa kipuillessa. Se tuntuu ajoittain vieläkin, mutta ei ole jalan ainoa ongelma. Ennen Geneven-koneeseen nousemista tiesin olevani hyvässä kunnossa, mutta edellisen loppukesän vireeseen oli vielä matkaa. Silloin en tosin saanut kuntoani ikinä ulosmitattua, joten vertailukohta jäi lopulta vain arvailujen varaan. Ajattelin kuntoni olevan riittävän hyvä kolmen tunnin alitukseen, mutta vuosien varrella maratonia kohtaan oli kasvanut niin suuri kunnioitus ja jopa pelko, etten pitänyt mitään varmana koneeseen noustessani.

Jouni Veltheim